Salaperäisen hiljaa mentiin rinnettä alas torille, yli Aurajoen sillasta ja läpi kaupungin. Mutta Aningaisten mäestä päästyä ylös ja jälleen alas sai hevonen maistaa ruoskaa ja matka katkesi vimmattua vauhtia.
Pietari ei malttanut olla Mirjalta kyselemättä, missä vanha mustalainen oli ollut eilen ja yön ja mitä tämä äkillinen lähtö merkitsi. Kuiskien selitti Mirja muutamin sanoin, että hänen isänsä oli ollut markkinapäivät tekemässä hevoskauppoja karjatorilla. Oli ostanut, vaihtanut ja myynyt, jääden lopulta hevosetta. Mutta yöllä oli sitten hankkinut matkahevosen. Pietari arvasi, että hevonen oli hankittu sellaisella tavalla, että täytyi kiireimmiten lähteä pakoon.
Ja hyvä olikin hevonen, virkku ja voimakas. Ruoskaa saatuaan pyyhälsi niin, että he päivän alkaessa hämärtää olivat jo väistäneet parisen peninkulmaa.
Mutta vaikenevan päivän koitteessa näkyi, että hevonen höyrysi ja vaahtosi kauttaaltaan. Yhä suurempina lepereinä valui vaahto pitkin kylkiä vatsan alle, ja yhä hitaammaksi kävi juoksu, läiskyipä ruoska kuinka tahansa. Ja vihdoin kaatui hevonen tielle eikä enää noussut.
Siinä nyt neuvoja kysyttiin. Ja vanha mustalainen tiesi keinonsa.
Hän tiesi miten suuret herrat taipalia tekivät. Ei viitsitty mennä tienvarrelle asetettuihin majataloihin, taverneihin, sillä niissä täytyi maksaa ruuasta ja yösijasta. Mentiin nimismiestaloihin ja missä vain tiedettiin jotakin saatavan, syötiin ja juotiin parasta mitä talosta löytyi, ja sitten aamulla lähtiessä määrättiin pistettäväksi talon paras hevonen aisoihin. Niin oli herroilla lupa tehdä ainoastaan kuninkaan asioilla matkustaessaan ja kuninkaan veroja kulettaessaan. Mutta niin suuremmat kuin pienemmätkin vapaaherrat tekivät samoin myös liikkuessaan omissa puuhissaan. He harjoittivat luvatonta maakauppaa, ja voudit ryöstivät liika veroa ja ottivat lahjaksia, ja vapaakyydillä he kulettivat sitten tavaransa markkinoille. Ja kun niin tekivät muut herrat, ritarit ja vapaamiehet — ja vapaasäätyynhän tähän aikaan pyrki pieninkin ruunun juoksupoika — niin mikseivät mustalaiset olisi tehneet samoin! Vapaasäätyynhän hekin kuuluivat, olivat vapaita ja verottomia kuin taivaan linnut! Täytyikö heidän jäädä tihkamaan tähän kuolleen hevosen ääreen! Oli mentävä vain taloon ja vaadittava vapaakyyti hyvällä tai pahalla. Ja miksei oikein parivaljakkoa yksin tein? Siinä oli talo aivan lähellä, hyvinvoivalta vielä näyttikin. Tietä kulki akka, ja kun siltä kysyttiin, sanoi hän sen olevan Leikkolan nimismiestalon.
Vanha mustalainen käski toisten jäädä tielle vankkureihin ja meni itse taloon. Viipyi kotvan ennenkun hän palasi.
— Eivät aikoneet lähettää ruokaa herroille, mutta kun sanoin, ettei jalosukuinen rouvasväki lähde vaunuistaan heidän savutupiinsa, ja heilautin ruoskaa, niin jo lähti emäntä liikkeelle. Ruokaa tulee ja olutta myös. Eivät aikoneet antaa hevosiakaan, työssä kuuluivat muka olevan. Mutta kun uhkasin hirrellä ja kaakinpuulla, niin lupasi isäntä lähettää sanoja naapureihin. Hyväkös tässä on herrojen tehdä taivalta!
Kerskuessaan vanha mustalainen tuli iskeneeksi silmänsä hevoseen.
Henkensä se jo oli heittänyt, mutta sääli sitä oli sittenkin jättää
niine hyvineen. Katseli ja tuumi hetkisen, sitten sieppasi puukkonsa.
Saisihan edes hinnan nahkasta.
Hän oli parhaallaan nylkemistouhussa, kun talosta tuotiin ruokaa. Emäntä oli laittanut evästä pärekoriin, siroimpaan ja puhtaimpaan mitä talossa oli, ja lähtenyt itse piikasensa kanssa tuomaan, että saisi nähdä armollisen rouvasväenkin. Siunaus häneltä pääsi nähdessään jalosukuisen herran itsensä hevosta nylkemässä, työssä, jota kunnon isäntämieskin piti arvoaan alentavana. Vielä enemmän hän ällistyi nähdessään, miten herra nylkypuukkonsa pisti hampaidensa väliin, otti ja viilsi taas ja piti välillä hampaissaan.