Mutta silloin oli emäntä aivan lysähtää maahan, kun herra kävi käsiksi leipään ja leikkasi samalla puukolla!
— Jesmaar, jesmaar! pääsi häneltä, ja tuskin oli hänellä aikaa vilaistakaan armolliseen rouvasväkeen, kun lähti kiireimmiten rientämään kotiin.
Jalo herrasväki söi hyvällä ruokahalulla. Mutta tuskin oli vanha mustalainen ehtinyt palata työhönsä, kun kylästä tuli miekkonen hiipivin askelin ja jälkeensä vilkuen. Lähelle tultuaan sieppasi lakin päästään ja kumarteli.
— Itsekö herra… eihän herran tarvitse itsensä… jos minä saan…
Mustalainen ojensi hänelle veitsen, ja mies kävi työhön. Mutta liikkui tuskin siksi, että tuppi heilui. Hänellä oli sanottavaa sydämellään, ja siinä herraa auttaessa oli hyvä tilaisuus puhua.
— Sitä minä… että kun herra on niin alava, ettei vaadi päivätöitä, itse nylkee hevosensakin… sitä minä, että sanoisitte kuninkaalle, miten tämä meidän vouti sortaa köyhää kanssa, teettää ruunun päivätöinä kaikki omatkin työnsä, kuletuttaa tavaransa ja ottaa kyntöhevosen kylvetyltä pellolta, niin että siemen itää maan päälle. Kiskoo liikaveroa itselleen, mittaa väärin mitoin, vie maat ja niityt…
— Nylehän!
— Kyllä nylen, hökäisi mies, mutta jatkoi yhä kielimistään. — Tämä meidän vouti antaa kaikkien muidenkin herrojen nylkeä talonpoikaa mielin määrin. Lahjakontti se on… jos kuka lahjan vie, herra tai talonpoika, hän saa tehdä mitä tahansa. Tämä Leikkolan nimismieskin on sen lahjonut. Ei se tätä hätyyttele kyydeistä eikä muista. Aina tämä vain haettaa hevoset naapureista, ei valjasta omiaan, kun herrat tahtovat. Niin, että sanoisitte kuninkaalle, jollette itse…
Puhuessaan oli mies vilkunut Leikkolan nimismiestaloon päin. Yhtäkkiä pudotti hän veitsen ja lähti mennä vääntämään, niinkuin ei olisi herroja kumartamaan pysähtynytkään.
Sillä talosta tuli itse Leikkolan nimismies, tienoonsa isäntämiehistä mahtavin. Kulmat kurtussa hän tuli, tähysteli herraa, joka jälleen oli itse ryhtynyt nylkemään hevostaan, tähysteli ryysyvankkureita ja niissä istuvaa herrasväkeä.