— Mihin nyt? kysäisi mustalainen.
— Vaikkapa käytäisiin voutia tervehtimässä.
Mustalainen luimisti.
— Niinkö? Hyvä! sanoi hän vihdoin.
Kartanoon päästyä hyppäsi hän vankkureilta ja riensi tuimasti päärakennuksen portaita kohden. Kyytimies jäi hätääntyneenä tuijottamaan jälkeen.
Hän kiitti onneaan, kun mustalainen palasi niine hyvineen. Vouti ei toki ollut kotona.
Jalo herra sai lukea omaa lakiaan. Eikä kyytimiehen auttanut muuta kuin ajaa samaa karkua edelleen.
Hevoset olivat jo kaatumaisillaan, kun vihdoin pysähdyttiin kylän kohdalle. Täällä, kun kerran oli kyydillä tultukin, sai herrasväki hevoset muitta mutkitta.
Loimaalla ajettiin täyttä karkua ohi Virtsanojan kartanon, jossa vouti asui. Illan tullen yövyttiin tienvarteiseen taloon ja nautittiin maksutonta kestitystä, kuten herrat konsanaan. Aamulla kovistettiin taas kyytiä.
Yönseutuna oli ollut talon ja koko kylänkin väellä aikaa tarkastella outoja vieraitaan ja ihmetellä, keitä he oikeastaan mahtoivat olla. Vaikka he sopertelevin ruotsinsanoin selittivät kulkevansa Portugalin hallituksen puolesta ja kuninkaan suojeluksella tutkimassa kauppamahdollisuuksia täällä Pohjan perillä, syntyi kuitenkin moninaisia epäluuloja. Ja vaikka he olisivat olleetkin niitä, joita sanoivat olevansa, ei pidetty oikeana että vieraan riikin lähettiläät saivat kulkea kuninkaan vapaakyydllä.