Kylässä sentähden niskoiteltiin heille vapaakyytiä antaessa, varsinkin kun oli illalla nähty, miten puolikuoliaiksi he olivat edelliset kyytihevoset ajaneet. Eivät uhkaukset eivätkä ruoskanheristyksetkään ottaneet heitä taivuttaakseen.
Vanha mustalainen oli vähällä joutua ymmälle. Mutta hän keksi keinon lopultakin.
— Missä voutinne asuu? kysyi hän uhkaavasti.
Se kuului asuvan tienvarressa edessäpäin, Köyliönsaaren kartanossa. Sen tiesi hyvin Pietari Kovapääkin, sillä Rauma kuului jo hänen voutikuntaansa. Pietari tiesi myös sen, että Köyliönsaaren kartano oli ennen kuulunut Lallille, pyhän Henrikin surmaajalle, oli sitten otettu kirkolle, mutta tämän nykyisen kuninkaan aikana riistetty kirkolta ruunulle.
— Sinne asti ainakin olette velvolliset antamaan kyydin. Siellä asia selvitetään, komensi mustalainen.
Se pani jo isännät punomaan päätänsä.
— Hevoset aisoihin! huusi mustalainen. Vouti ratkaiskoon, onko kyyti vapaa vai maksettava!
Hevoset pantiin aisoihin. Mutta kyytimies ei ollut oikein varma, oliko parempi mennä voudin luo vai mieluummin pyydettävä, että ajettaisiin ohi. Niin vähän luotettiin voudin tuomioon.
Heti lähdettyä läimäisi mustalainen hevosia. Mutta toinen niistä oli vauhko, ja sen pillastus tarttui toiseenkin. Ne läksivät laukkaamaan vimmattua vauhtia, vankkurit keikkuivat epätasaisella tiellä kuin paukkulauta ja molemmat naiset pitelivät kiinni mistä voivat. Ja itse vanha mustalainenkin malttoi siitä pitäen olla koettamatta ruoskaansa näihin hevosiin.
Säkylän kylän kohdalla teki kyytimies täyden tenän eikä aikonut lähteä enää kauemmas. Mustalainen puolestaan oli kyllästynyt alituiseen uusien hevosten kivestämiseen, eikä sanonut olevan aikaa vaihtaa. Kun kyytimies yhä niskoitteli, tiuskaisi jalo herra: