— Etkö voi neuvoa, mistä löytäisimme kylässä majapaikan?
Pietari istui tuokion äänetönnä. Sitten hän äkkiä kohentautui:
— En tiedä. Ja minä taidankin täällä nousta pois vankkureista.
Molemmat mustalaiset katsoivat häneen vihaisesti.
— Nyt, kun olemme koko matkan sinua hyödyttömästi mukanamme raahanneet, ärähti vanhempi tuimasti. — Nyt herrojen palvelija aikoo livistää!
Molemmat miehet näyttivät niin uhkaavilta, että Pietari oli tarkoin varuillaan.
Päästyä juuri Uotilan ohitse hyppäsi hän yhtäkkiä pois vankkureista.
Vanhempi mustalainen hosaisi piiskallaan hänen jälkeensä.
— Tulehan vielä näkyviimme! kuului huuto rattailta.
Vankkurit vierivät pois.
Yksin jäätyään ja vitkaan tietä eteenpäin astuessaan vaipui Pietari sangen alakuloisiin ja sekalaisiin mietteihin. Hiipaisi vieläkin sydäntä muistaessa hurmailtaa Turussa. Mutta samalla vihlaisi ajatellessa, että he seikkailurikkaalla matkalla olivat olleet melkein vennon vieraat toisilleen, vaikka hän äänetönnä vankkurissa istuessaan ja tuontuostaan tyttöön vilaistessaan oli tuntenut saman lumovoiman sydämessään kuin ennenkin.