Ostajain mentyä loi nuori Henrik Pietariin toverillisen katseen, joka kuvasti puoleksi osanottoa, puoleksi uteliaisuutta, mutta virkkoi vain:
— Tulitko maitse vai meritse?
— Maitse.
— Miten ihmeellä jouduit niin pian?
— Onnistuin pääsemään hevoskyydissä.
— Olipas se ajoa!
Nuori Henrik näytti tahtovan kysellä enemmänkin, mutta Pietari ei ollut halukas enempää selittelemään, vaan pujahti ulos.
Ja nuori Henrik jäi puotiin yksin unelmoimaan kaukorantojen neidosta, iloa ja elonhilpeyttä säteilevästä neidosta, joka Turun markkinoilta oli isänsä haahdessa purjehtinut aivan toisaanne päin. Niin valoisana kuin itse päivänsäde kuvastui kaukorantojen neito nuoren Henrikin mielessä, ja siinä yksin istuessaan ja unelmoidessaan tuudittui hänen mielensä hiljaiseen, autereiseen kaihoon.
Pietari tapasi kadulle tultuaan Hilapan. Sillä koulua käyvän Hilapan ei tarvinnut istua päivät päästään pitsikuteen ääressä, vaan sai juoksennella ulkosallakin pidettyään huolen läksyistään.
— Ka, Pietu! riemuitsi tyttö. — Tiedätkös, Junu hukkui, huudahti hän samassa. — Ja se oli minun syyni! — Ja nyyhkyttäen alkoi hän kertoa miten se kävi.