— Isä on Tukholmassa, jatkoi hän sitten melkein samaan henkäykseen, — ja minä olen tähystellyt Karinlahden rannalla, mutta ei heitä vielä ole näkynyt. Mennäänkö yhdessä katsomaan?
He lähtivät katua sinnepäin. Poikkikadun kohdalla näkivät he Pakilan kotilaiturin, ja molemmat kävivät silloin hyvin vakavaksi. Pietari näki siellä haahden, jonka oli pitänyt mennä yhteen painoon Keminsuulle. Oliko se kotona siksi, että laivuri oli poissa? Hilappa muisti taasen taivasjalat ja Toron Junun, ja häneltä pääsi raskas huokaus.
— Olipa hauskaa, että tulit, sanoi hän kohta surunsävyisellä äänellä —
Tuliko se tyttökin? kysyi hän äkkiä.
— Mikä tyttö?
— Sepä musta! Hänenkö tähtensä sinä jäit sinne?
Pietari punastui ja loi äänetönnä silmänsä maahan. Tietysti he tiesivät kaiken! Se hävetti, mutta samalla tunsi hän povessaan mielihyvääkin. Hänestä tuntui hyvältä se, että Hilappa oli hänelle niin avomielinen ja osanottavainen. Hän tunsi pikku tyttöä kohtaan niin lämmintä kiitollisuutta, että teki aivan mieli tarttua käteen.
Saapuessaan Karinlahden rannalle näkivät he purjehaahden parastaikaa laskettavan salmen suusta.
— He tulevat! huusi Hilappa.
Vitkaan liukui haahti satamaan. Pietari oli mitä topakin ottamaan vastaan köysiä ja kytkemään.
— Kas, joko sinäkin olet kotosalla! sanoi Henrik vanhus astuttuaan maihin.