Kadut olivat tyhjät. Ainoastaan joitakuita tyttöjä ja poikia näkyi, viimeisiä niistä, jotka palasivat mustalaismatkuetta ihmettelemästä ja kuulemasta kohtaloaan. Siinä portilla seistessä mikä liekin Pietarin katsetta yhä vetänyt kaupungin päähän, jossa mustalaismatkue majaili. Hän koetti siitä lumovoimasta vapautua. Mutta yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä aivan kuin pelastavana ajatuksena, että olihan hänen toki nähtävä Mirjaa vielä viimeisen kerran.
Hän lähti astumaan autiota katua sinnepäin. Kun hän lähestyi telttaa, huomasi hän jonkun juoksevan vastaansa.
Se oli Mirja.
— Pidin sinua silmällä, odotin, läähätti hän. Mutta älä tule nyt, ovat vihaisia sinulle. Tule vähän myöhempään, he menevät pois.
Pietari lähti hiljan verkkaan takaisin kaupunkiin päin. Kävellessään häntä arvelutti suuresti, mihin mustalaiset "menivät pois" yön selkään. Mutta Mirjan houkutteleva kutsu hälvensi kaikki arvelut.
Sinne tänne harhaillessaan kuuli hän Kolminaisuuden kirkon nurkalla,
Karjankedolla, yövartian yksitoikkoisen joikunan:
Tiimalasi kymmenen näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon!
Tiimalasi kymmenen näyttää.
Silloin lähti hän takaisin mustalaisten teltalle. Mirja odotti häntä siellä pimeässä yksin. Akka nukkui.