Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi koko kylän turvallisuutta.
Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa häirinnyt:
Tiimalasi ykstoista täyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroilta varjelkoon!
Tiimalasi ykstoista näyttää.
Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan jälleen.
Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin kiskottaisiin ja kolhittaisiin.
Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.
Yövartia selitti hätiköiden:
— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.
Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin. Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla jälkeen.
Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja kappaleina. Missä olivat rahat?