Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko hehku.
Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen karskiutensa takaisin.
— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.
— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää meidät vapauteen!
— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.
— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit, joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.
— Yösydännä!
— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme veivät.
— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt vanhan rastaan räkättäessä.
— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.