—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!
Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.
Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin.
Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.
Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille, katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.
Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!
Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.
Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä. Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti, miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa, ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden, mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen masentavaltakaan.
Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja purjeet kohotettiin.
Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata, kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi, joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti tapaamaan kauppatuttuaan.
Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla, tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään. Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja Kainuunperän ihmeistä.