Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa. Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.
Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky, heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.
Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli juhlallisesti alettu nimittää.
Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun pirkkalaisten puodeista.
— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.
— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa, niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.
— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!
— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää. Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos uskallat!
Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.
Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat, että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun perille.