Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti laski.
Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle, ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin, ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä lapinveron korjuussa.
Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä, jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin, mikä lähtien porollaan ajamaan.
Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.
Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.
Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa. Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa täytenään.
Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset, korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan peitetty hirven ja karhun taljoilla.
Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia porvaristyttöjä niistä syödä.
Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos mennäkseen rannalle Pietarin luo.
Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei, olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.