— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.
Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi ajattelemattomuuttaan.
Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.
Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroi
Marketan kanssa kauppoja.
— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.
— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.
— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.
— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!
-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.
Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen, ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.