— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.
— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi viehättäväksi katsoo.
— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.
— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa, kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin…
— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.
— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.
Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.
Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut, eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren rantaan.
Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli, jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt välittänyt katsella.
Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois.
Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.