— Mutta jos kuningas antaa käskyn?
— Meillä on kuninkaan oma sana suojanamme!
Sen sanoi Henrik vanhus niin lujaa luottamusta kalskahtavalla äänellä, että luimukulma porvari jäi äänetönnä katsomaan. Viipyi kotvan, ennenkun vanhus tarpeeksi tyyntyi selittääkseen:
— Suurista tonttiveroista päästäksemme veimme kaksi vuotta sitten kuninkaalle kaksisataa unkarilaista kultarahaa. Ostimme niillä tontit omiksemme. Meillä on siitä mustaa valkoisella, kuninkaan itsensä antama oikeuskirja. Ikuisiksi ajoiksi siinä meille vakuutetaan oma maaperä jalkojemme alle. Ummelleen kahden vuoden vanha se on, eikä suinkaan ikuisuus parissa vuodessa päättyne!
Voitonvarmana katsoi Henrik vanhus Hannu porvariin. Eikä tämä ruvennut hänen sanojaan vastaan väittämään, tuumihan vain:
— Saisitte kyllä täältä rakennuspaikat tonttienne sijaan. Näetkös, miten palorauniot häämöttävät tuolta kirkoltakin päin, missä ennen toiskeväistä paloa oli kaupungin upein osa. Harvassa on siellä vielä uusia taloja palaneiden sijalla ja tuolla oikealla tuskin ainoatakaan. Ainakin entinen luostaritontti olisi siellä käytettävänänne.
— Tahtoisitte siis meidät raunioitanne rakentamaan?
— Ylihypäten siitä hyötyä niittäisitte.
— Ei siitä väliä, virkkoi Henrik. Omat mannut mieluisimmat, omat kummut kukkaisimmat, outo oudossa kylässä, vento maalla vierahalla. Rauman rannoille olemme kiinni kasvaneet, sinne tahdomme kasvattaa lapsemmekin juurilleen. Mustalaiset maailmaa mangutelkoot, me tahdomme kotisijoillamme päämme kallistaa ja kotinummessa levätä.
Värähteli ukon ääni, kun hän näin puhumaan heltyi. Ja heltyi Turun porvarinkin mieli pikkukaupungin porvarin puheesta. Seisoi kotvan kulmat sujossa ja alkoi sitten turkiskauppoja hieroa.