— Emme, vastasi Pietari.
Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.
— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.
Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se auttaisi.
— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.
— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.
Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.
Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen, sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään. Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!
— Voi, he tavoittavat! huusi hän.
— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!