He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!
— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.
Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.
Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään aivan kuin karkelossa.
Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei se katse puhunut sen enempää.
Hilappa oli siitä pitäen aivan kuin kiertynyt kiinni Pietariin. —
Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet. Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.
Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.
— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää, sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta kaiken.
— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä aikojaan taitavat elämöidä.