— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset jälleen — ——
Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan pimetessä, ja sinne Nousia jäi.
Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera muutaman päivän perästä.
Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja sitten laitettiin laiva talviteloilleen.
Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä, kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä, joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla. Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita. Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä, jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran, käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.
Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään, kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han, joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja, ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä päivälläkin.
Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.
Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi. Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus värisyttää hänen sydäntään.
Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman, niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.