HENGENMIEHIÄ.
Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä hän nyt lähti viemään Turkuun.
Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla, oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa viinimäen miestä uuraassa työssään.
Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.
Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.
— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri nasevalla ystävällisyydellään.
Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta samalla tarmokas toimekkuuden leima.
Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan saavuttua.
Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.
— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.