— No, lähdetään vain minun puolestani, myönnyin kernaasti.
Hän alkoi asettaa mustaa peruukkiaan kaljuotsansa ja tupsutukkansa peitoksi.
— Ennen nuorempana, hän tuumi samalla, — kun minulla oli runsaammin aikaa, lisäilin muuten biljardisalongissa melkoisesti ihmistuntemustani. Ylioppilaiden ja maisterien, jopa tohtorienkin, ohella on siellä tilaisuus tutustua mitä monenkarvaisimpiin liikemiehiin, mutta tietystikin eritoten peli- ja muihin huijareihin.
Pukeutuessani päällystakkiini hän huomautti:
— Minä menen edeltä, tule sinä parin minuutin kuluttua. On varovaisinta, etteivät näe meidän lähtevän yhdessä talosta.
Hän meni edeltä. Minä odotin sovitun ajan, ennen kuin lähdin jälkeen.
Mutta tapasinkin hänet portilla odottamassa.
— Heitä ei näy, ei kuulu, hän virkkoi. — Ovat menneet matkoihinsa. Satunnaisesti, mielivaltaisesti ottavat vakoilunsa kuten kaiken muunkin. Vaikka ovat järjestyneitä olevinaan…
Me menimme Tallbergin liikepalatsin kellarikerroksessa, Citypasaasin alla sijaitsemaan biljardisalonkiin.
Verrattain harvat helsinkiläisetkään edes tietävät, että meillä täällä on niinkin suurikaavainen "pelihelvetti" olemassa. Sinne mennäänkin alaspäin, kuten Haadekseen konsanaan. Kun kiertoportaita alas laskeuduttuamme avasimme oven ja astuimme eteiseen, kantautui korviimme taukoamaton biljardipallojen pauke, ja kahdesta avaraan salonkiin vievästä ovesta — myöhemmissä merkillisissä tapauksissa oli meille verrattain tähdellistä, että näitä ovia oli kaksi — näimme vilisevän hienompia ja puolivillaisempia herrasmiehiä, jotka, monet paitahihaisillaan, häärivät sauvoineen kymmenkunnan viheriän pöydän ääressä.
Ystäväni villapaidankauluksineen sai eteisessä kestää melkoisen ankaran tarkastuksen kiirastulen. Ovenvartija havaitsi sentään hänen pukunsa siksi nuhteettomaksi, että hän sai muistutuksitta astua pyhään tilaan. Tilasimme keilapöydän, ja kotvan vuoroamme odotettuamme saimme astua leikkiin, kaatelemaan keskelle pelipöytää asetettua viittä keilanappulaa kolmella luupallolla.