Monet taitavatkin biljardin pelaajat pitävät keilapeliä onnenleikkinä, joka muka on suuressa määrin riippuvainen onnellisesta sattumasta, "fuchsista". Mutta itse asiassa se enemmän kuin mitkään muut pelilajit, carambolagea lukuunottamatta, vaatii tarkkoja ja varsin konstikkaitakin mittausopillisia laskelmia, jotka älynterävyyden ohessa kysyvät pitkällistä harjoitusta.
Ryhdyin leikkiin hanakasti ja melkoisella voitonvarmuudella. Ystäväni sitä vastoin tuuppasi muutamat lyöntivuorot sauvansa kärjellä ikäänkuin leikitellen. Hän tunnusteli hänelle oudon pöydän "forschia". Mutta kun hän kotvan kuluttua otti leikin todenteolla, niin minun voitonvarmuuteni pian herposi. Katsoin viisaammaksi heittäytyä kohteliaaksi ja annoin hänen voittaa lemmessä, sillä olisihan hän voittanut kuitenkin.
Hän voitti pari pelierää. Mutta toisen pelierän jälkeen sai huvittelumme odottamattoman käänteen.
Haukan pelitaktiikkaa ihastelemaan oli kerääntynyt melkoinen joukko katselijoita, katselijoiden joukkoon ilmestyi nuorenpuoleinen, levottoman touhuisa mies, joka oli puettu jonkunlaiseen sekatyyliseen metsästyspukuun. Kovia kauluksia vastasi hänellä villapaidan kaulus, kuten ystävällänikin. Hän katseli peliämme intohimosta vavahdellen — taisi olla hieman "liikutettuun" — pelikiihko silmissä ja väkiverevillä kasvoilla, jotka kertoivat paljosta oleskelusta ulkoilmassa. Erityisesti hän näytti kiintyvän Haukkaan ja lähenteli tätä toverillisesti… varmaankin puvun yhtäläisyyden vuoksi.
Toisen pelierän päätyttyä hän ilmaisi ihastuksensa omalla tavallaan.
Hän puuskahti murtaen:
— Tehän olette koko lahtari!
Haukka tähysti häntä silmät sirrillään.
— Lahtari, hän toisti, — mitä sillä tarkoitatte?
— Tietysti lahtarikaartilaista, tulkitsi muuan katselijoista nauraen.
— Sitä, selitti mies itse, — että tahtoisin mielelläni löylyttää teitä…