Siitä en olisi välittänyt. Mutta sitä vastoin tunsin harminpistoksen sen vuoksi, että Haukka ryhtyi rehentelijän kanssa näköjään varsin toverillisiin neuvotteluihin. Se lisäsi yhä miehen röyhkeyttä.
— Pelataan me sitten kahteen pekkaan, hän touhusi. — Viitonen, kymppi tai satanen… sama asia. Rahat kyllä riittävät.
Varmemmaksi vakuudeksi hän veti lompakkonsa povitaskustaan ja tiputteli, katselijoiden virnistellessä, biljardipöydälle koko joukon satamarkkasia. Hän käsitteli seteleitä niin kömpelösti ja hutiloiden, ettei hän varmaan ollut niitä kauan liikutellut, ainakaan näin tukuittain.
Ylipäänsä tämä touhuisa mies ei ilmeisesti kuulunut biljardisalongin liukkaiden pikkuhuijarien ilmapiiriin. Missä nurkkakahvilassa lie saanut mahdollisen pelikoulutuksensakin.
— Odota, minä pelaan hänen kanssaan, kuiskasi Haukka minulle. — Ymmärräthän… hän kuuluu varmaan kaartiin, minulle on tärkeää saada tuttavia…
Minä lepyin. Ja vetäydyin mielelläni syrjään. Rehentelijä otti sauvan kädestäni.
— Paljonko pannaan? hän kysyi Haukalta kourien lompakkoaan.
— No, pannaan nyt markka tai pari, tuumi Haukka rauhallisesti.
— Hyh, mitäs sellaisesta! toinen väheksyi. Hän kääntyi katselijoihin.
— Kuka pitää maasua? hän kysyi tavarishtshien kielellä.
Joukosta ilmestyi muutamia, jotka löivät vetoa kuka kympin kuka viitosen.