Peli alkoi. Uhkapelaaja kaasi ensimmäisellä lyönnillä yhden ainoan keilan ja teki siis kakkosen. Toisella lyönnillä hän sai lipsahduksen, "kiksin", ja menetti tämän ainoan kakkosensa. Pelivuoro siirtyi Haukalle.
— Ei siitä paksuja rasvoja nuole toinenkaan, vastapelaaja ilkkui, sillä asento näytti mahdottomalta.
Mutta Haukka otti takaapäin, "von hinten", kaasi kolme keilaa ja sai siis kympin. Pallot kuitenkin jäivät molemmin puolin niin lähelle keiloja, jotka seisoivat välissä, että seuraavalla lyönnillä näytti mahdottomalta edes osua palloon, ja ohilyönti tietää aina miinusta.
Haukka tähtäsi lyöntinsä näköjään aivan päin seiniä. Mutta pallo kiersikin tarkoin laskettua rataa kolmen vallin kautta ja sattui niin täsmällisesti toiseen palloon, että tämä kaasi yksistään keskimmäisen keilan eli kuinkaan. Siitä tuli 30 pistettä.
Seuraavalla lyönnillä hän pani pallon kimmoamaan vallista valliin kaksin kerroin yli pöydän niin, että se kaateli kaikki keilat, ja "koko pataljoona" tiesi 40 pistettä.
Vihdoin viimein hän otti vallin kautta karanpallon: osui pelipallolla molempiin muihin palloihin. Tämä "Carambolage von hinten" oli niin tarkoin laskettu, että pallot samalla kaatoivat kaikki muut keilat, jättäen ainoastaan kuninkaan pystyyn. "Ympärileikkaus" tiesi 50 pistettä ja karanpallo 4, ja tällä mestarilyönnillään hän siis sai 54 pistettä, suurimman pistemäärän, mitä yleensä voi saada yhdellä lyönnillä. Neljällä lyönnillä hän oli kaikkiaan saanut 34 pistettä. Kun tavoite oli 125, oli hän loistavasti voittanut, vastapelaajan jäädessä aivan kuiville. Katselijat osoittivat iloista ihastustaan, jotkut taputtivat käsiään, vaikkei se ensinkään kuulunut talon tapoihin. Vastapelaajan olisi luullut vähemmästäkin nolostuvan. Mutta toisen saamat suosionosoitukset vain ärsyttivät häntä. Ja hillittömän uhkapelaajan tavoin hän vain hullaantui musertavasta tappiostaan.
— Revanssi! hän huusi.
Ja nyt oli jo vedonlyöjiäkin niin monta, että mies sai panna muutamia satasia likoon.
Hän hävisi jälleen. Haukan hienoja karsolyöntejä katselemaan oli kerääntynyt niin paljon väkeä, että vedonlyöjiä olisi ollut liiaksikin. Eikä miekkonen suinkaan perääntynyt, vaan lateli seteleitä pöytään, tosin entistä vaiteliaampana, pelikuumeen hehku poskillaan.
— Kuka vielä pitää maasua? Ottakaa saadessanne! hän selitteli vavahtelevin äänin.