Mutta pelaajillakin on kunniantuntonsa. Kukaan ei enää katsonut sopivaksi ottaa hänen rahojaan. Se tosiaankin alkoi näyttää suoralta ryöväykseltä.
Nolosta asemastaan sai miekkonen odottamattoman pelastuksen. Eteiseen oli toisen pelierän päättyessä saapunut nuori nainen, sangen nuori ja kaukaa katsoen kauniskin. Huomioni oli kiintynyt siihen, että hän kiihkeästi puhui ovenvartijalle jotakin, samalla viittoen ryhmäämme kohden. Ovenvartija tuli kutsumaan nolattua pelikiihkoilijaa.
— Joku hakee teitä… eikä täällä muuten saa pelata uhkapeliä, ovenvartija lisäsi huomattuaan setelit pöydällä.
Mies vilkaisi eteiseen ja hätkähti. Hän ahmaisi setelinsä pöydältä ja riensi tytön luo. Haukka hyökkäsi nopeasti kimppuuni.
— Mene, hän kuiskasi minulle, — ja kuuntele salaa, mitä naisella on sanomista.
Tein työtä käskettyä. En mennyt suoraan ovelle, jolla he kohtasivat toisensa, vaan kiersin pilaririvin taitse viereiselle ovelle, joka sekin vei eteisestä samaan salonkiin.
Näin hyvin siltäkin ovelta eteisessä seisojan, varsin sivistyneen näköisen, vieläpä tyylikkäästikin puetun, tummaverisen tytön, ja ehdin kuulemaan, kun hän häthätää puhui sairaalloisesti hehkuvin silmin:
— Hanskista tuntui kummalliselta, että se etsivä jäi niin kauaksi aikaa matkustajakotiin, ja hän meni lopulta soittamaan, ja kysyi, asuiko se ja se siellä. Tyttö myönsi, kävi katsomassa ja tuli sanomaan, ettei herra Haukka ollut kotona…
Hän sanoi tosiaankin Haukka, siitä en voinut erehtyä!
— Hanski, puhui tyttö edelleen, — oli silloin lähtenyt tiedustelemaan niiltä toisilta vartijoilta, mutta se ei ollut mennyt isäni luo eikä sen tuttavansakaan…