Hänen sanoessaan "isäni luo", tuntui hänen äänessään omituinen, arasteleva värähdys.
— Se oli kadonnut läpi käsien, sanoi tyttö lopuksi miltei taikauskoinen kajo palavissa silmissään. — Kun kuulin siitä Hanskilta, riensin sinua etsimään, että ajoissa tiedät…
— Hyvä on, vastasi huijari päällikön äänenpainolla. Hän kääntyi ovenvartijaan saadakseen palttoonsa.
Minä riensin kertomaan Haukalle, että mies lähtee. Haukka oli itsekin nähnyt sen avoimesta ovesta ja kiirehti vastaan.
— Mitä he puhuivat? hän kysäisi.
Minä mainitsin lyhimmiten Haukalle, mitä tyttö oli puhunut hänestä ja isästään.
— Horna! pääsi Haukalta. Ja hän oli yhdellä ainoalla harppauksella eteisessä. Ovenvartijan etsiessä lakkejamme ja päällystakkejamme tuli biljardimarkus jälkeemme.
— Entä aika? hän muistutti.
Ennen kuin minä ehdin saada edes kukkaroni esiin, maksaakseni osani pelipöydän vuokrasta, heitti Haukka markukselle setelin, mikä ensiksi sattui käsiin, ja juoksi ylös portaita. Markus sanoi minulle, että hän oli jo saanut liikaakin, ja niin minä juoksin nopeasti Haukan perään. Tavoitin Haukan tähystelemästä Aleksanterin katukäytävällä, pasaasin suulla. Hän ei ollut enää nähnyt vilahdustakaan miehestä eikä tytöstä, ei pasaasissa eikä kadulla.
— Lempo sentään! hän päivitteli ja mietti kulmat kireällä. — Kuulitko aivan varmaan, että tyttö lausui nimeni? hän kysäisi yhtäkkiä.