— Aivan varmasti, vakuutin.
— Ja sen myös, että hän sanoi "isäni luo?" hän tenttasi edelleen.
— Aivan selvästi, vahvistin.
Haukan huulet menivät väräjävän kaihomieliseen vihellyssuppuun.
— Silloin meillä kenties oli… pelasin kenties… vastapelaajani kanssa, hän tuumaili kirpaisevalla ivalla.
— Mutta tyttö… kuka sitten on hänen isänsä? utelin lapsellisesti.
— Sinäpä sen sanoit! tokaisi Haukka. Jollei vainuni perin petä, niin isä on kaikesta päättäen kutsujani, punakaartin päällikkö.
Minulta pääsi tyhmyrin lyhyt naurahdus. Asiahan oli aivan selvä itsestään! Ja "se tuttava" olin tietysti minä.
— Harmin paikka! päivitteli Haukka raapien korvallistaan tumman peruukkinsa alta. Miten näppärää olisikaan ollut vakoilla omia vakoilijoitaan! Mutta hyvä saavutus tämäkin, hän tuumi. — Odottamaton onnenpotkaus, oikea "Fuchs", kuten pelikielessä sanotaan. Kaiken lisäksi se jäi minulle pelivelkaa kaksi markkaa… ja maksatutti minulla vielä aikansa! hän lisäsi nauraen.
Lähdimme hiljakseen kävelemään katua eteenpäin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.