— Enkö minä saa tulla mukaan?
— Et, hän vastasi pudistaen päätänsä niin, että tumma peruukki heilahti. Mutta minä kerron kyllä kaiken sinulle, hän lisäsi lohduttaen.
Tyydyin siihen, sillä tiesin hyvin, että kun hän kerran lupasi kertoa kaiken, saisin kaikesta yhtä tarkan selon kuin olisin ollut itse näkemässä. Ja tarkemmankin, sillä hänen kouliutunut silmänsä näki paremmin.
Hän otti kirjeen taskustaan ja katsoi vielä lisävarmuudeksi osoitetta.
Ja sitten hän lähti.
Lähestyessään laitakaupungilla pientä puutaloa, hän tähysteli tarkoin, näkyikö vaaniskelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan epäilyttävää henkilöä. Nähtävästi he vaanivat vain pimeässä.
Talo oli muuten kulmatalo. Tämän kadun varrella oli vanha puurakennus, jossa asui vuokralaisia. Toisen kadun varrella oli hieman korkeampi uusi rakennus, jonka pääty antoi tälle kadulle. Rakennusten välillä oli portti, josta näkyi musta paja pihan perältä, ja pajasta kuului vasarankalke. Uudemman katurakennuksen päädyssä oli katuovi, jossa oli vaskikilvessä nimi: A.K. Luhtanen, tehtailija.
Haukka soitti ovikelloa. Hän kuvitteli mielessään, että avaamaan tulee tumma tyttö, jonka hän illalla oli nähnyt biljardisalongin ovesta. Mutta tulikin herttainen, pehmeäliikkeinen vanha vaimo, jolle Haukka jätti nimikorttinsa.
— Aha, vaimo sanoi ystävällisesti, — mieheni onkin teitä odottanut. Hän ei ole juuri kotosalla… hän on kaupungilla pistäytymässä… mutta olkaa hyvä ja käykää istumaan… odotan häntä juuri aamiaiselle.
Päällysvaatteensa riisuttuaan Haukka astui varsin hauskaan pikkuporvarilliseen vierashuoneeseen. Hän istuutui mukavaan nojatuoliin ja katseli huvitettuna huonetta, joka kaikin puolin todisti hyvinvointia, vieläpä melkoista hienostustakin.
Pöytää sohvan edessä peitti aistikkain, jopa taiteellisin häiveompeluksin somisteltu kaitaliina. Se todisti, että talossa oli sivistynyt tytär. Haukan teki mieli kysäistä tytärtä itseään, mutta eihän hänen muitta mutkitta sopinut puuttua perheasioihin. Haukan korviin kuului yhä heikko vasarankalke pajasta. Hän kysäisi rouvalta: