He eivät koreilleet. Suoraa päätä menivät kirjoituspöytäni ääreen. Avaimet olivat sen suulla. He penkoivat paria laatikkoa ja kolmannesta he löysivät asekellarin avaimen. He ottivat sen ja menivät.
Heistä poistui vain yksi. Kaksi naamioitua jäi vartioimaan minua revolverit ojossa. Kolmas piti silmällä puhelinta, neljäs seisoi ovella. Kyökin ovea oli vartioinut kaksi miestä ulkoapäin, kuten myöhemmin kuulin.
Saimme olla pitkät pari tuntia siten piiritettynä. Vihdoin kuului automobiilin hyrinä ja puksutus kadulta. Se pysähtyi ovemme eteen. Silloin miehet lähtivät nopeasti ja kiisivät autolla matkoihinsa.
Minä olin niin silmittömästi raivoissani, että otin jo puhelimen kuulotorven käteeni soittaakseni poliisikamariin. Mutta sitten muistin sanomalehdet ja kaiken muun ja panin kojeen paikoilleen.
Lähdin itse, hälytin muutaman ystäväni mukaani, että olisi ainakin joku todistaja, jos kävisi hullusti. Ja niin ajoimme "talolle", kuten on tapa lyhyesti sanoa.
Kaikki oli valmista. Avaimet he olivat jättäneet kellarin ovelle, niin että pääsimme helposti sisään. Sytytin taskulamppuni ja menin nurkkaan, jossa piti olla aselaatikko ja siinä kolmekymmentä kivääriä. Se oli poissa. He olivat vieneet aseet laatikkoineen. Heillä oli siis täytynyt olla ajoneuvot!
Viivyin lähes tunnin lähiseudun kaduilla ja kyselin kaikilta tapaamiltani, olivatko he nähneet mitään ajoneuvoja. Eräältä yövahdilta, joka seisoskeli kadunnurkassa, kuulin, että hän oli tunnin pari sitten nähnyt ajorattaat, joilla oli pitkulainen laatikko! Hän ei kuitenkaan ollut sitä tarkastellut lähemmin, oli luullut vain lantakuskiksi, joilla oli tapana liikkua öisin. Katukäytävällä oli yksitellen kulkenut samaan suuntaan muutamia miehiä. Mutta ei hän ollut heihinkään erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mitä lienevät olleet korttihuijareita tai muita yökyöpeleitä…
Tyhjin käsin sain palata kotiin. Palatessani täytyi minun ajattelemasta päästyänikin ajatella, kuinka kummallisesti he olivat suoraa päätä menneet kirjoituspöydän laatikolle ja ottaneet sieltä kellarin avaimen. Ja minä kun en ollut osannut ajatellakaan muuta, kuin että avaimen kätköpaikka oli yksinomaan minun tiedossani, sillä hänen läsnäoloaan en ollut ottanut huomioon! Nyt minun täytyi ajatella häntä, häntä yksin… Ja synkkänä kuin yö ympärilläni palasin kotiin.
Siellä olivat vaimoni ja tyttäreni levottomina valvoneet ja odottaneet. En ollut tytärtäni näkevinäni, ja mahdotonta minun olikin suoraan katsoa häneen, sillä se epatto — kunnon tyttö muuten — on minulle kaikesta huolimatta rakas. Salavihkaan näin, että juuri äänetön synkkeyteni häntä hätäännytti kaikista eniten. "Nekö aseet ne veivät?" vaimoni kysyi vihdoin.
— Ne, vastasin. "Eikö lähdetty jälkeen?" vaimoni kysyi. — Ei, vastasin.