He katselivat minua molemmat ja vaimoni näytti hyvin tyytymättömältä.
— Kyllä minä heidät vielä panen pihtiini, uhittelin silloin. — Panen vaikka kaiken maailman etsivät heidän jälkeensä! Näin, että tyttäreni pelästyksissään meni ovelle ja avasi sen. Yhtäkkiä välähti mielessäni valoisa ajatus. Kirjoitankin heti Väinö Haukalle! huudahdin istuutuen pöydän ääreen. Olin luullut tyttäreni menneen. Mutta huomasin, että hän oli pysähtynyt ovelle. Huomasin sen siitä, että häneltä pääsi hiljainen kirkaisu.
Kirjettäni kirjoittaessani ja viedessäni sen postiin ajattelin yhä tytärtäni ja hänen ilmeistä syyllisyyttään. Palattuani aioin mennä vielä asiasta heti puhumaan hänelle. Mutta kun kosketin hänen oveaan, huomasin, että hän oli vastoin tavallisuutta lukinnut sen sisältäpäin. Niin suuresti hän pelkäsi minua, isäänsä.
Hän pelkäsi vielä enemmänkin. Aamulla, kun nousimme, hän oli poissa. Hän oli lähtenyt parisen tuntia aikaisemmin. Palvelijatar oli kuullut hänen lähtönsä. Sen koommin emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä mitään, päätti Luhtanen kertomuksensa.
Haukka istui kotvan mietteissään.
— Arvelette siis, että tyttärenne on pelosta poistunut luotanne?
— Niin.
— Ilmitulemisen pelosta?
— Ei juuri siitä, vaan hän huomasi tulleensa ilmi, eikä voinut kestää edes katsettani. Siveellinen pelko, huono omatunto pakotti hänet lähtemään.
— Mutta, väitti Haukka, — entä, jos hän lähti siksi, että tunsi sydämessään välttämättömäksi nousta ratkaisevaan taisteluun?