— Minä takaan! huusi puhuja ukkosen äänellä.
Miesjoukko jakaantui niin, että muodostui jonkunlainen kunniakuja ovea kohden. Haukka alkoi astua kohti ovea. Puhuja Jumalan armosta seurasi hänen kinterillään. Kaartilaisten parvi puhkesi pilkalliseen hurraa-huutoon. Muutamia kaartilaisia ryntäsi Haukan ja hänen saattajansa jälkeen. Mutta saattaja, päästettyään Haukan ulos ovesta, asettui oviaukkoon huutaen:
— Kukaan ei poistu tästä huoneesta viiteen minuuttiin!
Haukka tunnusti sittemmin itsekin, että hän puikki alas portaita niin nopeasti kuin pääsi. Kadulle päästyään hän tunsi sydämensä kovasti tykyttävän. Hän poikkesi lähimpään Elannon kahvilaan.
Kahvit tilattuaan hän otti päivän "Työmiehen", ja alkoi sitä silmäillä.
Mutta hän ei saanut äskeisestä tapauksesta irrotetuksi ajatuksiaan mihinkään muuhun. Se oli tosin liian lähellä ja oli ollut hänelle mieskohtaisesti liian järkyttävääkin, niin ettei hän voinut sen erikoisseikkoja vielä ajatuksissaan keskittää eikä täysin hallita. Mutta sitä elävämmin hän tunsi, kuinka mahtavasti yksi ainoa terve, eheä tahto voi hallita kiihtyneintäkin joukkoa, kuinka tuhatpäistä tahansa… ja kuinka yksi ainoa jalo sana ja teko voi villeimmät voimat kesyttää.
Johtajat ja heidän lehtensä tosin väittävät, etteivät he johda joukkoja, vaan joukot heitä. Saattaa niin ollakin! Saattaa olla, etteivät he tunne sisäistä käskyäkään muuhun kuin tekemään renginpalveluksia joukkojen villeimmille vaistoille, kuten entiset onnenonkijat liehittelivät ruhtinasten heikkouksia. Mutta samalla nämä ryhdittömät joukkovaistojen kätyrit eksyttelevät ja kannustavat joukkoja palvomaan alhaisia vaistojaan pyhimpinä ihanteinaan. He kohottavat raakuuden ja pimeyden joukkojen suurimmaksi valoksi.
Kuinka ylevänä ja sankarillisena äskeinen nimetön puhuja kohosikaan tätä yleisen joukkovaistojen liehittelyn taustaa vastaan. Haukka, vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olikin ollut mitä parhain, tunsi pelastajansa rinnalla melkein häpeävänsä. Sydämestään hän toivoi, että tästä eheästä miesten miehestä tulisi osaston johtaja, jos Luhtanen tosiaankin katsoi täytyvänsä erota.
Täysin rauhoittuakseen Haukka istui kahvilan vilkkaassa väenvilinässä pitkän tunnin, kenties parikin. Vihdoin hän lähti mietteissään kävelemään tilapäiseen asuntoonsa. Mutta hänen tämäniltaiset seikkailunsa eivät suinkaan olleet vielä päättyneet.
6. Luku.