Haukka saapui luokseni niin tuohtuneen näköisenä, että huomasin heti tapahtuneen jotakin tärkeää. Arvasin, että hän oli joutunut äkkikäänteeseen urallaan virkaatekevänä punakaartin päällikkönä.
Odotin, että hän alkaisi kertoa jotakin ratkaisevaa juttunsa vaiheista. Mutta kummastuksekseni hän ei siihen kajonnutkaan, vaan alkoi puhua toisesta, aivan satunnaisesta seikasta.
Hän käveli lattialla pari kertaa edestakaisin, pysähtyi sitten eteeni ja virkahti:
— Kuulin vastikään varsin omituisen uutisen.
— Minkä sitten? kysyin.
— Venäläiset sotilaat olivat äsken siepanneet erään kahvilan edustalta maalarimestarin, jolla tiettävästi oli sievoinen summa rahoja mukanaan, heittäneet jonkin vaatteen hänen päänsä ylitse ja lähteneet kantamaan häntä Katajanokalle päin.
— Missä sinä sen kuulit?
— Sehän jutussa juuri onkin kummallisinta. Tapahtumasta kertoi hätäännyksissään muuan naishenkilö tässä lähimmässä kadunkulmassa, kaukana tapahtumapaikalta. Hän jutteli siitä yövartijalle, joka seisoi turkeissaan kadunkulmassa. Kertoi olleensa maalarimestarin mukana, huutaneensa miliisiäkin, mutta saatuaan nyrkiniskuja sotamiehiltä, juosseensa pakoon. Oli hätäännyksissään juossut näin pitkältä kotiaan kohden. Vasta vanhan yövartijan kohdattuaan oli alkanut kertoa.
Haukka käveli kiivaasti miettien lattialla muutamia kertoja edestakaisin.
— Siinä on jotakin kummallista, hän virkahti äkkiä päättävästi. — Olipa juttu totta tai ei, nainen täytyy toimittaa poliisikamariin. Hän on varmaankin vielä siellä, sillä eihän tapahtumasta ole kuin muutama minuutti. Tuletko mukaan?