— On tämäkin taasen yö, päivitteli etsivän osaston päivystäjä. — Ryöstöjä ja varkauksia on ilmoitettu niin useita, ettei meillä täällä ole kuin yksi ainoa etsivä jäljellä. Pitänee järjestysasemalta kutsua miehiä lisää.
— Lähettäkää vain se yksi! Ottaahan hän selon asiasta, puuttui Haukka juttuun.
— Kukas te sitten olette? päivystäjä kysyi.
Haukka esitti korttinsa. Päivystäjä kumarsi mitä suurimmalla kunnioituksella. Haukka pyysi, että nainen pidätettäisiin seuraavaan päivään.
— Kyllä, vastasi päivystäjä kohteliaasti.
Me lähdimme kotia kohden. Kävellessämme katua rinnatusten, puuskahti
Haukka yhtäkkiä:
— Hitto vieköön! Tämä ryöstöjuttu on aivan hassunkurinen jutukseen!
— Kuinka niin? ihmettelin.
— Se torven törähdys, Haukka virkahti ikäänkuin itsekseen. Minä näet kuulin paria minuuttia sitä ennen omituisen torven törähdyksen, metsästys- tai sotilasmerkkitorven, kappaleen matkan päästä takaani päin. Se kuului minusta niin oudolta, sellainen törähdys kadulla, että minä pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt mitään erikoista, ja kohta kiintyi huomioni naisihmiseen, joka jutteli yövartijalle.
Haukka oli saanut jonkun ajatuksen, joka pani hänet jouduttamaan askeleitaan, niin että minä töin tuskin pysyin perässä.