— Näin kyllä erään naisen ja miehen seisoskelevan katukäytävällä, mutta en voi sanoa, oliko se sama nainen.
— Mihin mies joutui… se näet, joka seisoskeli naisen kanssa kadulla?
— En pannut sitäkään merkille.
— Kiitos tiedoista, Haukka sanoi, ja me menimme asuntoomme.
— Peijakkaat! Haukka virkahti sytyttäen sikarin. — Kaartin sakilaisainekset ovat lähdettyäni älynneet, kuka olin, ja punoneet juonensa. He ovat huomanneet, että menin kahvilaan, ja sitten seuranneet jälkiäni. Mutta lisäksi he ovat tienneet, missä asun… He saivat sen ihmeen nopeasti selville. Mutta mitähän he oikein aikoivat?
Melkoisessa jännityksessä menimme nukkumaan. Aamulla riensimme uteliaina etsivään osastoon. Eilisiltainen päivystäjä sattui olemaan siellä, vaikkei ollutkaan hänen virkavuoronsa.
— Se oli kummallinen juttu, se teidän eilisiltainen ryöstöjuttunne, hän sanoi Haukalle kohteliaasti hymyillen.
— Kuinka se päättyi? Olen erittäin utelias kuulemaan, Haukka vastasi.
— Etsivä, jonka me lähetimme, meni tarkkailemaan Katajanokan kasarmille. Hän pysähtyi kasarmin edustalle kahden vaiheilla, menisikö hän sinne vai olisiko viisainta soittaa kamarista ja tiedustella. Silloin, ties mistä, lähestyi häntä joukko miehiä. He heittivät yhtäkkiä jonkun vaatteen hänen korvilleen ja lähtivät raahaamaan häntä mukanaan. Retki päättyi lääninvankilan portille, joka on aivan lähellä, ja siitä vankilaan. Miehet selittivät, että he olivat punakaartilaisia ja toivat säilytettäväksi erään lahtarin, suuren kavaltajan ja petturin, jonka tallettamisesta vartijat saisivat vastata hengellään. Ja miehemme otettiin vankilaan… sinnehän tänä vapauden aikana saa tuoda "vankejaan" kuka hyvänsä… eikä vanki inttänytkään vastaan ennen, kuin kaartilaiset olivat menneet. Vasta sitten hän näytti poliisikorttinsa ja mainitsi, kuinka odottamaton vangitseminen oli hänelle itselleenkin. Vankilasta soitettiin meille, ja me vakuutimme, että mies oli lähetetty aivan laillisille asioille. Tietysti hänet heti vapautettiin.
— Onko naista kuulusteltu? Haukka kysyi.