Ja kotoa hänet aina tapasinkin. Hän tuskin olisi välittänyt maallisesta tomumajastaankaan, jollen olisi aina mennyt ja pyytänyt häntä tekemään seuraa lähimpään ruokalaan.
7. Luku.
Menin jälleen Haukan luo. Hän istui kirjoittamassa kirjeitä. Parasta aikaa hän kirjoitti jollekin asiatuttavalleen kotikaupunkiinsa. Mutta pöydällä oli jo yksi kirje valmiina.
Minä tulin vilkaisseeksi sen osoitetta. Kuorella luki suurilla, raskaskätisillä pajamiehen kirjaimilla: Toveri Jukka Remmi. Nurmijärvi.
— Mitä tämä merkitsee? kysyin kummissani.
Hän katsoi minua velhonsilmin ja alahuuli purtuna kieroon hammasten väliin.
— Se merkitsee, hän vastasi, — että alan vähitellen kyllästyä istumiseen ja odottamiseen täällä Suomen tasavallan pääkaupungista. Tekee taas mieli toimintaan.
Siitä minä en tullut hullua hurskaammaksi.
— Tahdotko nähdä itse kirjeen? hän kysyi.
Se oli vielä avoin. Hän otti kuoresta rypistetyn ja tuhritun paperipalasen ja antoi sen minulle. Siinä luki samaan tyyliin: