— Muistathan nyt sen pelitoverini?
— Muistan toki.
— Siinä, jos missä, oli luonnon alkuvoimaa, energiaa… Ja luulen muuten, että tutkistelin häntä melkoista tarkemmin kuin sinä.
— Sen kyllä uskon!
— Luonnon alkuvoima, intohimo, oli hänessä rajattomasti valloillaan. Määrätyillä kasvatuksellisilla edellytyksillä, ja jos hänellä sitten olisi ollut tarjolla suuri tehtävä, olisi hänestä varmasti tullut suurmies.
— Ajattelin nyt, Haukka jatkoi, — tätä alkuvoimaa suurlakon hirmumyrskyn tapaisen kohahduksen keskellä… Ja tunsin, kuinka se ehdottomasti tempaisi hänet mukaansa… Kuinka hänen alkuvoimansa tempaisi muutkin mukaansa… Kuinka hänen täytyi raivota kaikkea järjestystä vastaan, ei vain tässä porvarillisessa yhteiskunnassa, vaan yksinpä sosialistien järjestönkin keskuudessa… Sanalla sanoen: kuinka hän silloin kohosi rosvopäälliköksi, joka nyt on joukkoineen Nurmijärvellä.
Sommittelin hänestä yleispiirteisen kuvan hänen energiansa lain mukaan. Menin sitten Luhtasen luo ja kyselin, tunsiko hän sellaista ja sellaista punakaartilaista, joka esimerkiksi ei voinut totella ketään, vaan veti pyörremyrskyn tavoin muitakin mukaansa, oli hurjin rosvoilussa, kenties murhissakin…
Minun ei tarvinnut kovinkaan kauan kuvailla vastapelaajaani, kun Luhtanen jo mainitsi minulle hänen nimensä. Hän ei ollut kuulunut Luhtasen osastoon, mutta oli villinnyt nuoria miehiä kaikista kaartinosastoista, niin että he sokealla rosvofanatismilla seurasivat häntä hurjille retkille. Mihin vain hänen päähänsä pälkähti…
Levisi sitten huhu… tuli tunnetuksi, että hän oli syypää Herttaniemen herran murhaan. Hänen oli pakko vetäytyä kaartista syrjään. Mutta melkoinen hurjimusjoukko seurasi häntä uskollisesti "todellisen vallankumouksen" tiellä. Vieläpä juuri siksi, että hän mielettömän verityönsä tähden oli vaarassa… He melkein hellällä palvonnalla kantoivat häntä käsillään…
Luhtanen ei tiennyt mitään tyttärensä suhteista häneen. Mutta hän aivan pöyristyi kuullessaan, että Maisu oli juuri hänen vallassaan.