— Niin, virkahdin minä. — Mutta etkö nyt lähde päivälliselle?
Ja sitten me lähdimme lähimpään ruokalaan.
8. Luku.
Haukka ei nykyään turhia siekaillut kadulla. Häntä ei lainkaan miellyttänyt se mahdollisuus, että ketkä veitikat tahansa sieppaisivat hänet ja raahaisivat minne päähän pälkähti.
Hän kulki ripeästi, pisti ohikulkiessaan kirjeensä postilaatikkoon, ja poikkesi ympärilleen katselematta ruokalan ovesta sisään. Sen tähden hänen tavallisesti niin valpas katseensa ei tällä kertaa keksinyt ruokalan edustalla erästä henkilöä, jonka kasvot minäkin selkeästi näin vasta Haukan avaamasta ovesta tulvahtaneessa sähkövalossa.
Minä nykäisin jo ovivälikössä Haukkaa hihasta, ja hän oli kääntymäisillään kuulemaan, mikä minua vaivasi. Mutta ruokalasta oli tulossa ihmisiä vastaamme, niin että meidän täytyi jouduttautua sisälle.
Ruokalan tarjoilupöydän ääressä oli niin paljon tungeskelevia odottajia, ettei siellä päässyt ruokien lähellekään.
— Turhaan tänne tulimme, Haukka sanoi kääntyen minuun.
Vihdoinkin pystyin kuiskaamaan hänelle:
— Ulkona oven edessä oli hän!