— Minä tiedän, jatkoi Haukka hilpeästi, — hyvän ruokalan, johon pääsee oikein istumapaikalle. Neuvon neidille, jos tahdotte tulla mukaan.
— Enpä tiedä, vastasi Maisu surullisen epämääräisesti.
— Odotatteko ketään? tungetteli Haukka edelleen.
— En erikoisesti.
Maisun vastaukset eivät olleet mitenkään erikoisen torjuvia, saatikka sitten loukkaantuneita tungettelijaa kohtaan. Haukka oli koko ajan tähystellyt häntä silmällä kuin helmellä. Tyttö ilmeisesti huvitti häntä suuresti. Yhtäkkiä näin veitikan hänen silmissään.
— Jollei neidillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme johonkin, vaikkapa vain kävelemme hieman, hän ehdotti herttaisesti.
Näin selvästi, että Maisu vavahti. Minusta tuntui, että oli juuri tulemaisillaan naisellisen suuttumuksen puuskaus. Ihmettelin aivan, kun sitä ei tullut. Kuului vain kummallinen, tuskallinen, mutta samalla alistuvainen äännähdys hänen kurkustaan.
Hiljalleen, epäröiden lähti Maisu kävelemään Haukan rinnalla katulyhdyn valosta, jossa he olivat seisseet. Minun mieleeni tunkeutui tukala, ahdistava kysymys: Millä retkillä tämä nuori nainen oikein on? Tai mille retkille hän on joutumaisillaan?
Sisäisessä näkemyksessäni häivähti köyhä, hyvin nuori ja hyvin kaunis, hereän herkkäilmeinen tyttölapsi, jonka kerran kesällä olin nähnyt kadulla. Hän seisoi muotikaupan edustalla ja katseli mallikuvaa näyteikkunassa. Tarkkasin syrjäsilmällä, kuinka hän liekehtivin poskin ja halusta palavin katsein ahmi sulonsoreita silkkileninkejä ja silkkipitsejä. Ja minä näin hänen palavasta, mutta samalla avuttomasta, toivottomasta halustaan, että jos joku, kuka tahansa, olisi sillä hetkellä tarjonnut hänelle tämän hienouden, hän olisi ilman ehtoja antautunut tämän jalon hyväntekijän valtaan.
Saman katseen, aivan saman halusta palavan katseen, olin äsken nähnyt Maisun, tämän esteettisesti sivistyneen ja isänsä kehuman mukaan kaikin puolin kunnon tytön silmissä. Se vain oli eroa, että näin tämän katseen vieläkin palavampana, vieläkin himoitsevampana ja ahmivampana.