Mutta minä en nähnyt sitä minkään muotikaupan näyteikkunan hienouksien edessä. Minä näin sen silloin, kun Haukka avasi ruokalan oven ja Maisun kasvoille valahti sähkövalo ja häntä vastaan tuulahti päivällisruokien hurmaava tuoksu. Hänellä täytyi olla hirveä nälkä.
Katselin häntä sitten, tätä sivistynyttä kunnon tyttöä, Haukan käydessä hänen kimppuunsa katulyhdyn himmeähkössä valossa. Näin kyllä hänessä hiljaisia siveellisen ylpeyden ja naisellisen uhman merkkejä. Mutta nämä tunteet alistuivat. Kaikkivaltias nälkä, maailman suurin hirmuvalta, painoi ne allensa. Hänessä oli jotakin särkyvää, tuskallisesti alistuvaa.
Hän kulki nyt Haukan rinnalla poispäin katulyhdyn kajosta. Kummastuksekseni ei Haukka puhunut mitään. Äänettöminä he saapuivat melkein pimeään katulyhtyjen keskiväliin. Siellä ei tuntunut mitään houkuttelevia päivällisruokien tuoksuja, ja pimeä katuosa lie haihduttanut epämääräiset unelmat toisestakin ruokalasta, mihin pääsi "oikein istumapaikoille". Siellä nousi Maisun luonto jälleen takajaloilleen.
— Mihin me oikeastaan menemme? hän kysyi yhtäkkiä.
Haukkakin heräsi.
— Niin, tosiaan! hän sanoi. — Ehkäpä menemmekin sisälle istumaan oikein kodikkaasti ja rattoisasti.
— Mihin niin? Maisu kysyi epäluuloisesti.
— Menisimme vaikka… Haukka heittäytyi salaperäiseksi.
— Vaikka?
— Mukavinta olisi ehkä kotona.