— Mitä te oikein ajattelette? Maisu puuskahti.
— Kuinka niin? Haukka kysyi viattomasti.
— Ajattelette tietysti samaa kuin muutkin pyydystäjät. Mutta luopukaa turhista toiveista. Olette erehtynyt.
— Ehkäpä neiti on erehtynyt, Haukka lausui vakavasti, luopuen kaksimielisestä äänensävystään. Mutta, jos tunkeilemiseni on antanut teille aihetta, niin pyydän kohteliaimmin anteeksi.
Maisu nähtävästi huomasi iskeneensä harhaan, ja katsoi tarpeelliseksi selittää. Ja hän selitti rehellisesti ja koreilematta:
— Uteliaisuudesta menin eilen illalla erään hyvin hienon herran mukana hänen asuntoonsa. Kun liehittely ei auttanut, hän tarjosi satasen… tarjosi lopulta viisisatasen. Se oli kuin huutokauppaa, nauroi Maisu nälissäänkin.
Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten alakuloisesti, hänen ivansa ja inhonsakin hukkui kipeään alakuloisuuteen:
— Jos se hyvin hieno herra olisi ollut hieman hienompi, niin olisin kenties vipannut häneltä markan tai pari kahvirahaksi. Mutta mitä enemmän hän tarjosi, sitä… "Ei ikinä", sanoin vihdoin vihasta vavisten ja läksin. Ennen kuin myyn itseni, kuolen vaikka nälkään!
Häneltä pääsivät vahingolla viime sanat. Hän häpesi tunnustustaan ja alkoi parannella:
— Anteeksi, että… en ole niin hädässä… mutta kirje on jotakin syystä viivähtänyt…