— Paljonko saa olla?
— En ole ajatellut…
Haukka ojensi hänelle satasen.
— Mutta kuka te olette? Maisu kysyi. — Täytyyhän minun…
— Nimeni on…
Haukka vaikeni kahden vaiheilla. Näin hänen silmistään, että hän oli panemaisillaan kaiken yhdelle kortille. Mutta hän katsoi varmaankin sen liian aikaiseksi.
— Adler, hän sanoi entisen nimensä.
Hullunkurista seurustelutapaa noudattaen he, kaksi vapaasti ajattelevaa ihmistä, kättelivät vasta nyt esiteltyään, ja seurusteltuaan sitä ennen lähes tuntikauden keskenään. Ja kädenpuristajaisiksi sai Maisu satasen.
— Enköhän saa — olimme näet juuri päivälliselle menossa — pyytää neitiä mukaan? Haukka kysyi kohteliaasti.
Neiti kiitti ja lähti mukaamme. Menimme erääseen ruokalaan, jossa vielä sai ruokaa mahamitalla, vieläpä eteensä pöytään vanhaan herttaiseen tapaan, tarvitsematta juosta ja kiikuttaa saaliseräänsä kynsissään.