— Ja meni sitten tiehensä?
— Ei suinkaan. Kun avasin talon yläkerrassa huoneeni ikkunan, näin hänen kävelevän kadulla. Silloin juuri muutin pukua. Talon portti on onneksi toiselle kadulle päin. Päärapun takaovesta pujahdin pihaan ja sieltä portista toiselle kadulle. Souvaripukuni suojassa vältin täälläkin vaanijoiden huomion. He ovat kärkkäitä, mutta aloittelevia urkinnan alalla.
Tämä kaikki oli minusta nykyisissä vaiherikkaissa oloissakin niin uutta ja satumaista, että olin vähällä joutua päästäni pyörälle.
— Kuules, huudahdin uteliaisuudesta vavisten, — sano veikkonen jo, kuka kumma sinut on tänne kutsunut?
Hän tuijotti tuokion arvoituksellisesti minuun, vetäisi pari vihaista savua sikaristaan ja vastasi sitten omituisella ylpeyden, uhkan ja halveksimisen sekaisella äänellä:
— Punakaartin päällikkö.
Ällistyin tästä vastauksesta niin, että kaikki kysymykset tuokioksi mykistyivät huulilleni. Purskahdin sitten äkilliseen, lyhyeen nauruun. Nauru yksin pelastaa ihmisen pahimmastakin pälkähästä. Se vapautti mielessäni kysymysten tulvan.
— Ketä vastaan?
— Eiköhän vain… omia miehiään, hän laukaisi jälleen vastaukseksi.
— Missä kumman asioissa?