Maisu purskahti äänekkääseen itkuun. Haukka vetäytyi syrjään antaakseen hänen itkeä kyllikseen. Vihdoin Maisu nousi. Nousi ja tuli Haukan eteen, silmät punaisina ja posket kyynelissä. Hän oli kuin ilmetty Magdaleena, ja Haukka tunsi, ettei hän ikinä ollut nähnyt kauniimpaa Magdaleenaa. Hän katsoi Haukkaan hartaasti kuin Jumalaan ja sanoi:
— Teen, mitä ikinä tahdotte.
Haukan täytyi hetkinen nieleksiä liikutustaan.
— Lähin tehtävänne on, että menette kotiin äitinne luo.
Maisu nyökäytti alistuvasti päätään.
— Äitinne on näet sairas… Älkää säikähtäkö, tuskin se on kovin vakavaa, lohdutteli Haukka leppeästi.
— Kuinka te olette hyvä, sanoi Maisu nyyhkyttäen.
Näytti kuin hän olisi ollut halukas valloittajaansa hyväilemään.
— Niin, lähdette kotiin, sanoi Haukka. — Äidillenne sanotte, että isänne matkusti äkkiarvaamattomista syistä Pietariin… Sairasta ei näet saa järkyttää. Tai voinhan tulla saattamaan ja selittämään.
He lähtivät yhdessä.