Haukan selityksiä ei kuitenkaan tarvittu, sillä Luhtanen oli itse kirjoittanut vaimolleen ja lähettänyt heti lähettipojan viemään kirjettä. Hän oli kirjoittanut Maisun palaamisestakin, niin että äiti odotti häntä avoimin sylin sairasvuoteessaan.
10. Luku.
Haukalla oli seuraavina päivinä huomattavan usein asiaa Luhtalaan.
Melkoista tiheämmin kuin ennen isännän ollessa kotosalla.
Enimmäkseen hän istui jutellen Maisun kanssa, varsin kunnioittavasti ja lämpimästi. Tai hän istui katsellen, kuinka sävyisästi ja hartaasti, hiljaisena ja vaatimattomana kuin Saara muinoin, Maisu askarteli ja puuhaili hoitaen kotitaloutta äidin levätessä vuoteessaan.
Väliin Haukka istui äidin sairasvuoteen ääressä, ja toipuva sairas oli kiitollinen, kun hänellä oli joku juttelutoverinaan. Mistäs äiti olisi puhunut mieluummin kuin tyttärestään, varsinkin sille, jota piti hänen pelastajanaan! Kultainen oli tytär ollut äidin mielestä hupsutuksissaankin, mutta ei koskaan niin armahainen kuin nyt. Lapsi oli muuttunut aivan kuin uudeksi ihmiseksi, ei välittänyt mitään kaikista maailman markkinoista ja humuista, vaan oli sulaa vakavuutta. Ei suinkaan mitään puista jäykkyyttä eikä uskonkankeutta ja kaavamaisuutta, vaan hänestä ikäänkuin henkäili ja huokui sulavaa, lämmintä vakavuutta, äidillistä hellyyttä, niin että sairas äiti tunsi itsensä lapseksi jälleen hänen hoidossaan. Elämän kokemukset, syvät, vakavat kokemukset olivat tytön kypsyttäneet naiseksi. Mutta Haukka katsoi tätä elämän kasvattia vähän kuin omaisen silmin, arvellen, että koulutuksessa oli hänelläkin oma vähäinen osansa, vaikka se nyt olikin vain salapoliisin koulutusta.
Isän viipyminen kotoa poissa huolestutti ja suretti Maisua niin suuresti, että Haukka lopulta ilmaisi tytölle hänen isänsä olevan tosiaankin matkoilla, kuten aluksi oli sairaalle ilmoitettu. Se huojensi Maisun nakertelevaa omaatuntoa melkoisesti, mutta levottomasti hän yhä odotti, saako Haukka aseet takaisin, että isä voisi jälleen palata rauhassa ja turvassa kotiin.
Eräänä päivänä kilisi puhelin, ja Maisu riensi vastaamaan. Mutta kuulotorvi oli pudota hänen kädestään, kun hän kuuli puhelimessa Jukka Remmin äänen.
— Mahtaakohan neiti Luhtanen olla kotona? hän kysyi.
— Minä olen, sai Maisu vaivoin sanotuksi.
— Vai niin! Kuinka se on käsitettävä? uteli Jukka epäluuloisesti.