— Kuulin, vastasi Maisu, — että äiti on sairastunut, ja muutenkin…
Isä muuten ei ole kaupungissa.
— Jaha, sanoi Jukka. — Minulla olisi sinulle asiaa. Etkö voisi tulla?
— Milloin ja mihin? kysyi Maisu hätäisesti.
Jukka määräsi ajan ja paikan. Puhelu päättyi siihen. Vavisten Maisu laski kuulotorven koukkuunsa.
Haukka oli käskenyt, että Maisun oli heti mentävä sanomaan, jos Jukka ilmoittautui hänelle. Hänen oli siis mentävä.
Raskaat, lyijynraskaat olivat Maisun askeleet. Olisivat saaneet tehdä mitä tahansa, kunhan vain hänen ei olisi tarvinnut olla siinä osallisena. Vaikka Jukka olikin hänet niin törkeästi pettänyt, oli asia sentään ollut hänelle pyhä asia.
Mutta hänen täytyi. Hänen täytyi mennä ja sovittaa oma rikoksensa omaa isäänsä vastaan.
Hitaasti hän nousi portaita. Pitkään emmittyään hän painoi soittokellon nappia. Juhlallisesti kuin nunna hän astui Haukan huoneeseen.
— Tulin sanomaan, että hän on nyt saapunut, hän sanoi soinnuttomalla äänellä.
Haukka silmäili häntä lempeästi ja surullisesti, vaan ei virkkanut mitään.