Jukka Remmiä ei enää auttanut mikään. Kuinka hän uhkailikin, suljettiin hänet selliin. Haukka jäi sinne hänen kanssaan kahden kesken.
— Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi julmasti.
— En mitään, vastasi Haukka. — Mutta punakaartin esikunta on aseryöstön johdosta tuominnut teidät kuolemaan, Haukka lisäsi värähtämättä.
Jukan ahavoituneet kasvot kalpenivat niin valkeiksi, kuin niille oli mahdollista. Hän oli vähällä kaatua.
— Esikunta ei kuitenkaan, Haukka jatkoi, — vielä tiedä, että olen teidät vanginnut. Jos te neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa toimitatte aseet takaisin, päästän teidät menemään ulkomaille.
— Kuka takaa, että…?
— Näkemiin, sanoi Haukka. — Voitte ajatella asiaa ja ilmoittaa vartijalle, milloin suostutte.
Haukka lähti, mutta Jukka Remmi alkoi meluten ryskyttää ovea hänen jälkeensä.
Haukka palasi.
— Minä suostun, hän sanoi hätäisesti. — Suostun kaikkeen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä.