Lyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.
VIII
Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan kysymys uusista tilauksista.
Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja. Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.
Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.
… Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin… saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti… Sillä hieno hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit… Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin kummallisesti… tuntui aivan kuin puhuisi hänelle… ei, sitä ei uskaltanut uskoa… mutta sittenkin…
Hän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.
Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan, mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.
Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.
— Isä ei ole kotona, selitti Anni.