Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei häntä liikuttaisi mikään.
Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien allapäin.
— Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.
Anni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.
— Anni, kuule, hyvä, rakas… ethän sinä…
Anni hytkähteli levotonna.
— Kuule, ethän sinä rakasta häntä —
— Mitäs sitten, virkahti Anni.
Anu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.
— Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?