Äänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.
— Kyllä kai hän…
— Minun pitää sitten laittaa iltaista.
Ja hän pujahti porstuaan.
Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa. Pihalta ei kuulunut mitään.
Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.
Anni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.
— Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.
— Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.
Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku huolet.