Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä, Koroisten piispanlinnan vieressä.
Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.
Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.
Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli jälleen saanut syytä mielistyä.
… Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan. Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa oppia iäkseen!
… Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan. Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!
… Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan! Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa virittämään… ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista, jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee, että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa… sillä hän se iäisyydessä voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan…
Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.
Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti laittoi hän iltaisen pöytään.
Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.